KAAMOSMASENNUS
 
Talvi tukahduttaa. Jää raapii ihoa. Pimeys painaa päälle - ja löytää vastakappaleen sisimmästäni. Se syö uniin madonreikiään ja täyttää ne omilla kudelmillaan; pelolla, vihalla, ahdistuksella ja väkivallalla. Ja minä pyydän lisää!
 
En voisi elää talvea pohjoisessa ilman painajaisiani, ilman sairaita kuvitelmiani ja ahdistustani. Pimeys tuo esiin pimeyden, houkuttelee kieroutumat aivojen valottomimmista sopukoista, jonne ne on haudattu. Vuosi vuodelta, talvi talvelta pimeys on voimakkaampi. Se ajaa minut tekoihin, joita vain sairas mieli voi luoda. Elän pimeästä. Hengitän pelkoa. Ruokin ahdistustani villillä mielikuvituksella. Olen hullu.
 
Maalaan silmieni eteen hirviömäisiä olentoja, joiden kuolaavat suut ovat täynnä raateluhampaita, ruokin niitä pelollani. Niiden rikinkatkuinen hengitys seuraa minua uniini. Ne tuovat ihania väristyksiä pakottaessaan minut tappamaan ja silpomaan, polttamaan ja tuhoamaan, koko yön, koko ihanan, verenhuuruisen unen ajan.
 
Aaamulla herään kalpeana ja pahoinvoivana. En niinkään unieni vuoksi, vaan itseni. Pelkään ja inhoan itseäni. Olenko menettämässä viimeisetkin inhimillisyyden rippeet? En uskalla katsoa peiliin, sillä pelkään mitä se voisi paljastaa.
 
Sairas mieleni lohduttaa omatuntoani supisemalla kitkeränsuloisella äänellään hirviöiden mahdista - enhän voinut vastustaa niitä. Ne ovat vahvempia kuin mieleni, joka ne loi. En siis ole vastuussa hurjasta hurmiostani! En ole vastuussa mistään!! En! En! En!
 
Näen hirviötä jo keskelllä päivää. Ne luikertelevat näkökenttäni reunoilla. Niiden raskas hengitys kohisee korvissani. Sydämeni hakkaa lujempaa, nopeammin, nopeammin. Jalkani juurtuvat lattiaan. En pysty liikkumaan. En pääse pakoon. En tahdo pakoon! Adrenaliini virtaa suonissani laulaen ihanaa lauluaan, luvaten lisää. Ruoskin itseäni armotta mielikuvilla hirviöistäni, ajan itseni paniikin partaalle ja odotan syöksyväni kuiluun.
 
Mutta se ei ole hirviöiden pyrkimys. Ne haluavat vain pitää minut tällä ohuen ohuella rimalla. Rimalla, joka voi katketa hetkenä minä hyvänsä. Rimalla, jolta ei ole lupa hypätä pois. Rimalla, joka kannattelee minua selväjärkisyyden ja hulluuden häilyvällä rajalla.
 
Olen luonut hirviöni, mutta ne ovat vahvempia ja nerokkaampia joka kerta saapuessaan. Ja joka kerta kutsun niitä epätoivoisemmin. Ne ovat nerokkaita - ja julmia. Ne eivat anna minun paeta katatoniseen pimeyteen. Ne eivät päästä minua hyppäämään hulluuden kuiluun, jossa itsesyytökset ja ahdistus hälvenevät. Ei, ne laittavat minut tasapainottelemaan elämän ja kuoleman rajalla. Rakastan niitä! Rakastan. Ne kiduttavat minua pelkällä olemassa olollaan. Kadehdin niitä. Ne ovat yläpuolella hyvän ja pahan. Niillä ei ole omatuntoa, joka tukahduttaisi niiden intohimot.
 
Unissa pääsen lähelle saalistajiani. Unissa olen yksi niistä - olen ne. Ne ovat minä. Ei ole kuin viha ja rakkaus, haku ja himo, jotka ajavat minua - niitä - eteenpäin, ottamaan haluamani - haluamansa - minkään estämättä. Voin tappaa, kiduttaa, repiä ja raadella, nuolla lämpimän veren sormistani, imaista silmämunat kallosta, repiä sisälmykset ulos. Ja haistaa pelon! Nauttia pelosta, tuntea oman adrenaliinini vastauksen. Ilman yöllisiä retkiäni kuihtuisin. Ilman uniani en tuntisi eläväni.
 
Hereillä ollessani sekä pelkään että kaipaan ystäviäni, rakkaitani. Koetan pysyä mukana normaalielämässä, mutta ahdistus on vahvempi. Tiedän, että lääkkeillä voidaan lievittää ahdistusta -  mutta minä tarvitsen sitä! Ilman ahdistusta hirviöni eivät pystyisi siittämään uusia pelkoja. Ilman pelkoja jäisin ilman adrenaliinihumalaani ja ilman sitä kuolisin. Elämäni ainoa tarkoitus on päästä rakkaitteni joukkoon. Tuntea heidän raateleva kosketuksensa ihollani. Nähdä vereni vuotavan painajaisen maaperään. Ainoastaan silloin olen vapaa. Silloin elän muiden peloista, silloin en osaa pelätä itseäni. Silloin sinä ruokit minua, sinä pelkäät minua, sinä rakastat minua.
 
Silloin minä olen vapaa kaikesta, vapaa rakastamaan, vapaa vihaamaan. Hulluudella ei ole kahleita - hulluudella ei ole omatuntoa.