En löydä itseäni
Olen hukannut sanani
 
Auringon musta silmä tuijottaa
 
Suola-aavikolla janoisena
juon omia kyyneleitäni
 
            sinä olet pieni
            ja juot elämää suoraan minusta
 
Ja sanani virtaavat suustasi sisään
Imet tuskani itseesi jo äidinmaidossa
 
            Silti olet vielä niin pieni
            Pieni ja kaunis
 
Et anna minun jäädä makaamaan paikoilleni
Sinnikkäästi ajat minua eteenpäin
 
            Pieni suusi avautuu  
            Ja juot elämää suoraan minusta
 
Et tiedä mistä sinä alat
Tai mihin minä lopun
            Silti osaat vaatia
 
Katsot minua iättömillä silmilläsi
 
            Olet niin pieni ja kaunis
           
Kuinka voin olla tekemättä omaa merkkiäni sinuun
Kuinka voin lähettää sinut tälle samalle aavikolle
 
            Juot elämää suoraan minusta
            Sanani virtaavat suustasi sisään
 
Ennen olin yksi
Ehjä ja yksi
 
Nyt sinä olet minua
Irti reväisty
            -maailman armoilla
 
En enää ole ehjä
En yksi
 
 
Ikuisiksi ajoiksi olen hajonnut maailmalle
Ensin sisaresi veivät osan
            Nyt sinä
 
Sinä, joka olet niin pieni ja kaunis
 
Miten osaan olla turmelematta tätä osaa
Osaa itsestäni
            Irrallista osaa
 
Miten voin lähettää jotain noin pientä ja kaunista
Lahjana maailmalle
 
Arpisessa sylissäni sinua kannan
Kannan, kunnes itse kävelet
 
            Vielä olet niin pieni ja kaunis
 
Käännän selkäni auringolle
Suojaan sinua ruumiillani
            Suojaan, kunnes maailma vie sinut
 
Ja olen paloina maailmalla
Sanani hukattuina

Liikaa


En ollut tarpeeksi
En riittänyt sinulle

Halusit lisää
Halusit kaiken
Tai ainakin maistaa kaikesta

Silloin en ollut riittävästi
Nyt olen liikaa

Kuuma veri höyryää hangessa
- minun vereni

Hengitys jäätyy huurupilviksi
Taivaanrannasta kuuluu kärryjen kolina
-Kuolema saapuu valjakollaan

Kuoleman hevosilla on tuliset kaviot
Kuoleman kärryissä on kipinöivät renkaat

Kuoleman syli on jäinen
Kuoleman katse pohjaton ja viisas

Punainen veri helakkana hangella
Kutsuu Kuolemaa luokseni

Kuolema kurottaa kärrystään
Hevoset hidastavat laukkaansa
- Kuolema, rakkaani, on saapunut

Auringon tuoksu ihollasi
 
Auringon tuoksu ihollasi
houkuttelee maistamaan
 
Ihosi lämpö poskeani vasten
maanittelee suutelemaan
 
Varjojen leikki heinikossa
          -kuin härnäävä kosketuksesi vatsallani
 
Tartun käteesi
käännyt puoleeni
kierähdät taakseni
-olen valmis
 
Syksyinen siemen sisälläni
Olemme taas hetken yhtä
 
Auringon tuoksu ihollasi
houkuttelee maistamaan

Alaston
 
Aamuauringan paisteessa
nousin vierestäsi
          et herännyt
 
Katselin untasi
 
Riisuin lihat luistani
Luut jänteistäni
Sydämen rinnastani
 
Alaston sieluni odotti heräämistäsi
 
Aamuauringon paisteessa
istuuduin viereesi
          sielu alastomana
 
Heräsit ja ojensit kätesi

Ikuinen yö
 
 
 
Ikuisuuden yö söi aamun valon
Ikuisuuden yö söi auringon kajon
 
Ikuinen yö toi paholaisensa
Ikuinen yö toi lapsukaisensa
 
Ikuisuuden yössä ihmisten tuska
Ikuisuuden yössä sydänten ruska
 
Ikuinen yö  tuo unohduksen
Ikuinen yö tuo vapahduksen
 
Ikuisuuden yö levitti siipensä ylle maan
Ikuisuuden yössä vihdoin nukkua saan

Hämärän henget
 
Tuovat tuskan tullessaan
          hämärän henget
 
 
Vievät valon vasuissaan
          pimeän piiat
 
Kaatavat kyynelensä käsilleni
          iltaruskon immet
 
Siirtävät salansa sydämeeni
          yön yljät
 
Vievät väsyneen vaunuissaan
          auringonlaskun airuet
 
Laskevat lapsensa lepäämään
          pimeän piiat
 
Hyisessä helmassaan hellivät
          hämärän henget

Hämärä
 
Häipyy hämärään
hiipuu hiljalleen
ääni askelten
 
Silti ihollani
tunnen kosketuksesi
 vartalosi painon päälläni
 
Olet ääni sisälläni
kuiskauksen kaiku päässäni
 
Häivyt hämärään

Ilmasilta
 
Lennän kaupungin kattojen yllä
pommittaen kulkijoita
          kysymyksillä
 
Kaarran kohti tuomiokirkkoa
pelottaen puluparven
          naurullani
 
Olen irti ihmisyyden ikeestä
vapaa vaatimusten vallasta
 
Kävelen pitkin valtatietä
kiiruhtaen tulevaan
          selkä edellä
 
Nousen mäen harjalle
kuunnellen kaskaita
          hymyillen
 
Vieläkin vapaa vaatimusten vallasta
irti ihmisyyden ikeestä
          ilmasillalla

KAAMOSMASENNUS
 
Talvi tukahduttaa. Jää raapii ihoa. Pimeys painaa päälle - ja löytää vastakappaleen sisimmästäni. Se syö uniin madonreikiään ja täyttää ne omilla kudelmillaan; pelolla, vihalla, ahdistuksella ja väkivallalla. Ja minä pyydän lisää!
 
En voisi elää talvea pohjoisessa ilman painajaisiani, ilman sairaita kuvitelmiani ja ahdistustani. Pimeys tuo esiin pimeyden, houkuttelee kieroutumat aivojen valottomimmista sopukoista, jonne ne on haudattu. Vuosi vuodelta, talvi talvelta pimeys on voimakkaampi. Se ajaa minut tekoihin, joita vain sairas mieli voi luoda. Elän pimeästä. Hengitän pelkoa. Ruokin ahdistustani villillä mielikuvituksella. Olen hullu.
 
Maalaan silmieni eteen hirviömäisiä olentoja, joiden kuolaavat suut ovat täynnä raateluhampaita, ruokin niitä pelollani. Niiden rikinkatkuinen hengitys seuraa minua uniini. Ne tuovat ihania väristyksiä pakottaessaan minut tappamaan ja silpomaan, polttamaan ja tuhoamaan, koko yön, koko ihanan, verenhuuruisen unen ajan.
 
Aaamulla herään kalpeana ja pahoinvoivana. En niinkään unieni vuoksi, vaan itseni. Pelkään ja inhoan itseäni. Olenko menettämässä viimeisetkin inhimillisyyden rippeet? En uskalla katsoa peiliin, sillä pelkään mitä se voisi paljastaa.
 
Sairas mieleni lohduttaa omatuntoani supisemalla kitkeränsuloisella äänellään hirviöiden mahdista - enhän voinut vastustaa niitä. Ne ovat vahvempia kuin mieleni, joka ne loi. En siis ole vastuussa hurjasta hurmiostani! En ole vastuussa mistään!! En! En! En!
 
Näen hirviötä jo keskelllä päivää. Ne luikertelevat näkökenttäni reunoilla. Niiden raskas hengitys kohisee korvissani. Sydämeni hakkaa lujempaa, nopeammin, nopeammin. Jalkani juurtuvat lattiaan. En pysty liikkumaan. En pääse pakoon. En tahdo pakoon! Adrenaliini virtaa suonissani laulaen ihanaa lauluaan, luvaten lisää. Ruoskin itseäni armotta mielikuvilla hirviöistäni, ajan itseni paniikin partaalle ja odotan syöksyväni kuiluun.
 
Mutta se ei ole hirviöiden pyrkimys. Ne haluavat vain pitää minut tällä ohuen ohuella rimalla. Rimalla, joka voi katketa hetkenä minä hyvänsä. Rimalla, jolta ei ole lupa hypätä pois. Rimalla, joka kannattelee minua selväjärkisyyden ja hulluuden häilyvällä rajalla.
 
Olen luonut hirviöni, mutta ne ovat vahvempia ja nerokkaampia joka kerta saapuessaan. Ja joka kerta kutsun niitä epätoivoisemmin. Ne ovat nerokkaita - ja julmia. Ne eivat anna minun paeta katatoniseen pimeyteen. Ne eivät päästä minua hyppäämään hulluuden kuiluun, jossa itsesyytökset ja ahdistus hälvenevät. Ei, ne laittavat minut tasapainottelemaan elämän ja kuoleman rajalla. Rakastan niitä! Rakastan. Ne kiduttavat minua pelkällä olemassa olollaan. Kadehdin niitä. Ne ovat yläpuolella hyvän ja pahan. Niillä ei ole omatuntoa, joka tukahduttaisi niiden intohimot.
 
Unissa pääsen lähelle saalistajiani. Unissa olen yksi niistä - olen ne. Ne ovat minä. Ei ole kuin viha ja rakkaus, haku ja himo, jotka ajavat minua - niitä - eteenpäin, ottamaan haluamani - haluamansa - minkään estämättä. Voin tappaa, kiduttaa, repiä ja raadella, nuolla lämpimän veren sormistani, imaista silmämunat kallosta, repiä sisälmykset ulos. Ja haistaa pelon! Nauttia pelosta, tuntea oman adrenaliinini vastauksen. Ilman yöllisiä retkiäni kuihtuisin. Ilman uniani en tuntisi eläväni.
 
Hereillä ollessani sekä pelkään että kaipaan ystäviäni, rakkaitani. Koetan pysyä mukana normaalielämässä, mutta ahdistus on vahvempi. Tiedän, että lääkkeillä voidaan lievittää ahdistusta -  mutta minä tarvitsen sitä! Ilman ahdistusta hirviöni eivät pystyisi siittämään uusia pelkoja. Ilman pelkoja jäisin ilman adrenaliinihumalaani ja ilman sitä kuolisin. Elämäni ainoa tarkoitus on päästä rakkaitteni joukkoon. Tuntea heidän raateleva kosketuksensa ihollani. Nähdä vereni vuotavan painajaisen maaperään. Ainoastaan silloin olen vapaa. Silloin elän muiden peloista, silloin en osaa pelätä itseäni. Silloin sinä ruokit minua, sinä pelkäät minua, sinä rakastat minua.
 
Silloin minä olen vapaa kaikesta, vapaa rakastamaan, vapaa vihaamaan. Hulluudella ei ole kahleita - hulluudella ei ole omatuntoa.

Jalusta
 
 
Tekevät itsestään jumalia.
Kiipeävät jalustoille,
kurottavat korkealle.
 
Kurottavat
                 ja putoavat.
 
Nuoret jumalat,
itselleen kuolemattomat,
särkyvät kuin tyhjät astiat.
 
Putoavat
                 ja särkyvät.
 
Jumalten sirpaleet,
kuivaa savea, pelkkää tomua.
Jalustojen rakennusaineeksi,
jumalten jalustoiksi,
                 jumalten sirpaleet.

Älä katso minuun noin!
Taas silmäsi sanovat:
”Olet hullu!”

Älä kosketa minua noin!
Kätesi kuiskaa:
”Rauhoitu.”

Etkö ymmärrä?
Haluan palaa
Haluan roihuta korkealla liekillä
Haluan olla hullu
Rakastan mieltäni
rakastan

Älä pelkää, lapseni
Älä pelkää
Kun äitisi on palanut loppuun
Ota kourallinen tuhkaa ja puhalla

Puhalla ja päästä vapaaksi
Anna äitisi lentää

Lämmitä sydäntäsi nuotion hehkulla
Piirrä noella kuvani mieleesi

Älä itke, rakkaani
Älä sure
Äitisi on palanut loppuun
Äitisi on vapaa
Älä itke
- älä unohda

Hopeaa
 
 
 
Nuoruuden tuli silmissäsi
          on hiipumassa elämän hiillokseksi
 
Hiustesi tummuus
          on muuttumassa hopeaksi
 
Elämä on tatuoinut  jälkensä käsiisi
          piirtänyt arpensa ihoosi
 
Muistuttaen kuolevaisuudestasi
          mutta minulle olet ikuinen

Kuunsirppi


Silmieni takana ikuinen tuli
otsallani kuunsirppi
kuljin yön sylistä syliin

Sieluni etsii omaansa
kumppaniaan kuutamossa
armastaan auringossa

Kasvoillasi yön hipaisu
silmissäsi aurinko
kulkeneena maailman laidasta laitaan

Sinussa näin itseni
toverin tuulessa
ystävän yössä

Silmieni takana ikuinen tuli
otsallani kuunsirppi
kuljen yhä kerallasi