Pieni iltasatu

Sinä aamuna Heini oli herännyt surullisena ja pahoilla mielin. Miksi, sitä emme tiedä, eikä se ole niin tärkeääkään. Ehkä joku oli sanonut hänelle ilkeästi tai ehkä hän vain luuli niin. Hän istui talon takana ja katseli, kuinka auringon säteet leikkivät puiden rungoilla ja ajoivat varjoja takaa.

Ilma oli ihmeellisen kuulas, lämmin ja tuoksuva ja samaan aikaan raikas. Sitä oli ihana hengittää. Auringon valokin oli kuin sulaa kultaa tai hunajaa. Heini kuuli jostain tulevan hiljaista, sanoinkuvamaattoman kaunista hyräilyä tai paremminkin hyrinää. Kuin suuren suuri, onnellinen kissa olisi kehrännyt. Hän lähti kohti ääntä ja huomasi, että hänen edessään levittäytyi valtaisa puu. Sen oksat peittivät koko taivaan, mutta eivät pimentäneet sitä. Ihana tuoksu leijui sen ympärillä, aivan kuin kaikki maailman kukat olisivat kukkineet samaan aikaan. Ja silti ilma oli kevyttä ja helppoa hengittää. Heini katsoi ihmeissään puuta ja ajatteli mielessään, että puun täytyy jatkua etelään ja pohjoiseen, itään ja länteen, ylös ja alas, tulevaisuuteen ja menneisyyteen, kaikkialle samaan aikaan. Niin valtava se oli!

Oksien lomassa lenteli monenlaisia otuksia, osan Heini tunnisti, mutta suurta osaa ei. Joillain oli höyhenet, jotkut muistuttivat lentäviä kukkia tai perhosia. Puu kukki kaikilla oksillaan, kukat olivat suuria ja pieniä, kirjavia ja vaatimattomia, kaiken värisiä ja mallisia ja kaikki näyttivät hohtavan kultaista valoa.

Heini istuutui puun juurelle ja nojasi selkänsä sen mahtavaan runkoon. Runko oli yhtä aikaa sekä kova että ihanan pehmeä, viileä ja suloisen lämmin. Outo hyrisevä ääni tuntui tulevan puusta itsestään, eikä kaikista lentävistä otuksista sen lehdistössä, kuten Heini ensin oli luullut. Nojatessaan puun runkoon Heini tunsi, kuinka kaikki ikävä ja paha mieli imeytyi puuhun ja sen juuria pitkin syvälle, syvälle maahan. Siellä ikävät ajatukset ja asiat kutistuivat pikkiriikkiseksi hiekanjyväseksi.

Heini ei olisi halunnut jättää puun lohduttavaa syliä, mutta silloin puu puhui hänelle. Tai oikeastaan se kuiskasi tai henkäisi Heinin ajatuksiin: ”Rakas lapsi, Heini-pienoinen, et voi jäädä tähän enää pitemmäksi aikaa, sinua kaivataan. Perheesi ei saa huolestua. Minä olen aina olemassa, aina ajatuksissasi, aina osa sinua. Kun tarvitset minua, löydät minut.” Mutta Heini ei olisi siltikään halunnut lähteä: ”Ei, en halua jättää sinua! En! Entäpä jos unohdan sinut, enkä löydä sinua enää?”

Puu vastasi: ”Niin ei voi ikinä käydä, ei sellaiselle, joka on minut löytänyt. Lepää vielä hetki sylissäni ja kun heräät, löydät tyhjän taulukankaan vierestäsi. Ota se muistoksi. Aseta se oksieni alle ja ravista oksaa, annan valitsemiesi kukkien pudota sille”.

Heini torkahti hetkeksi ja havahtuessaan todellakin löysi tyhjän kankaan vierestään. Hän laski sen maahan ja ravisteli hellästi puun oksaa, josta kauniit kukat leijuivat ja asettuivat tauluun.

Kevyin askelin ja iloisin mielin Heini riensi kotiinsa ja asetti taulun huoneeseensa niin, että näki sen aina. Kun hänellä oli paha mieli, kukat imivät sen itseensä ja lähettivät sen puun runkoa pitkin syvälle maahan, hiekanjyväksi. Kun hänellä oli hyvä mieli, loistivat kukat entistäkin hohtavampina, tuntui, että osa puuta ympäröivästä kultaisesta valosta ja ihmeellisestä tuoksusta olisi varastoitunut tauluun. Ikinä ei Heini tuntenut oloaan yksinäiseksi, eikä unohtanut ihmeellistä puuta, joka hänelle antoi kukat.

Aikuisena Heini kertoi omille lapsilleen kertomuksen oudosta puusta, joka on kaikkialla samaan aikaan, edessä ja takana, ylhäällä ja alhaalla, menneessä ja tulevassa. Lapset kuuntelivat tarinaa aina yhtä mielellään, uskoivatko he siihen vai eivät, sitä emme tiedä. Joka tapauksessa Heinille tarina tuntui olevan totta. Mistäpä kauniit hiekkarannat olisivat muuten tulleet?